Yksinäisyyden kokemukseen yhdistyy muun muassa ahdistusta, mielialan laskua, pessimismiä, itsetunnon puutetta, surullisuutta sekä tyhjyyden ja vieraantumisen tunteita. Näiden negatiivisten tunteiden lisäksi yksinäisyys on tutkimuskirjallisuudessa toistuvasti yhdistetty vakaviin terveyshaittoihin. Tämä ei ole ihme sillä esimerkiksi itseohjautuvuusteoria esittää yhteenkuuluvuuden olevan yksi kolmesta psykologisesta perustarpeesta, joka luo pohjan ihmisen hyvinvoinnille ja motivaatiolle. Yksinäisyydelle ja työyksinäisyydelle ominaista on nimenomaan yhteenkuuluvuuden tunteen puute, joten on syytä olettaa työyksinäisyydenkin olevan yhteydessä työhyvinvointiongelmiin.
Tässä kirjoituksessa tarkastellaan työyksinäisyyden yhteyttä työuupumukseen ja sille vastakkaiseen positiivisen työhyvinvoinnin ja motivaation ilmentymään eli työn imuun. Työuupumus rakentuu kolmesta aladimensiosta: uupumusasteinen väsymys, kyynistyminen ja alentunut ammatillinen itsetunto. Myös työn imu kokemus heijastuu kolmeen erilaiseen aladimensioon: tarmokkuus, omistautuminen ja uppoutuminen.
Tutkimme ensin työyksinäisyyden esiintyvyyttä aineistossamme. Työyksinäisyyttä arvioitiin luotetattavaksi todetulla mittarilla, joka mittaa työyksinäisyyttä asteikolla 1–5. Latentin profiilianalyysin tuloksena muodostui kolme työyksinäisyyden tasoryhmää. Ensimmäinen ja suurin (70 %) ryhmä koostui työntekijöistä, jotka eivät juurikaan kokeneet työyksinäisyyttä (KA: 1,52). Toinen ryhmä (20 %) identifioitui lievästi työyksinäisiksi (KA: 2,50) ja kolmannen ryhmän (10 %) muodostivat työyksinäisyyttä paljon kokevat (KA: 3,27).
Seuraavaksi tutkimme työuupumuksen ja työn imun ilmentymistä näissä kolmessa työyksinäisyysryhmässä. Selvästi vähiten työuupumusta ja sen aladimensioita kokivat he, jotka olivat vähiten työyksinäisiä (ks. Kuvio 1). Ryhmäerot olivat tilastollisesti merkitseviä. Työuupumus oli suurinta reilusti työyksinäisyyttä kokevien joukossa. He kokivat myös merkitsevästi enemmän työuupumusta ja sen aladimensioista kyynistymistä ja ammattillisen itsetunnon laskua kuin lievästi työyksinäiset. Uupumusasteiden väsymyksen tapauksessa ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Varsinkin kyynistyminen ja alentunut ammatillinen itsetunto erosivat työyksinäisyyden määrän suhteen selvästi.
Kuvio 1. Työuupumuksen ja sen aladimensioiden keskiarvot työyksinäisyysryhmittäin
Työn imun osalta tulokset olivat samankaltaisia. Eniten työn imua ja kutakin sen ulottuvuudesta kokivat ne, jotka kuuluivat ryhmään jossa työyksinäisyyttä ei juuri koettu (ks. Kuvio 2). Sen sijaan lievästi ja vahvasti työyksinäisten välillä havaitut erot työn imussa, tarmokkuudessa, omistautumisessa sekä uppoutumisessa olivat pieniä, eivätkä tilastollisesti merkitseviä.
Kuvio 2. Työn imun ja sen aladimensioiden keskiarvot työyksinäisyysryhmittäin.
Tästä yksinkertaisestakin analyysistä voi selkeästi päätellä, että työyksinäisyydellä on negatiivisia seurauksia työhyvinvoinnin kannalta. Työyksinäisyyden yhteys sekä työuupumukseen, että alentuneeseen työn imuun on vahva. Ryhmäkeskiarvojen perusteella on nähtävissä suoraviivainen kasvu työuupumuksessa ja suoraviivainen lasku työn imussa, kun siirrytään enemmän työyksinäisyyttä kokeviin ryhmiin. Näin ollen mahdollisia työhyvinvointi-interventioita työpaikoilla ei siis tulisi kohdentaa pelkästään vakavasta työyksinäisyydestä kärsiville, vaan laajemmin koko työyhteisölle, jotta myös lievästi työyksinäiset hyötyvät toimenpiteistä.
