Lähiö-Innon blogisarjamme käsittelee tutkimushankkeen aikana esiin nousseita teemoja. Ensimmäisen blogimme aiheena on mikäpä muukaan kuin digitalisaation mukanaan tuomat haasteet ja mahdollisuudet. Hankkeemme käynnistyi Covid-19 -pandemian aikana vuonna 2020, ja olemme tehneet työtämme sen puitteissa tämän koko ajan. Pandemia toi uudenlaisia haasteita ihmisten väliseen kohtaamiseen ja kanssakäymiseen, ja ohjasi meidänkin tutkimusryhmämme virtuaalisiin tiloihin tutkimuskohteidemme kanssa.
Turkimuksemme tärkeimmässä osassa on tiedon hankkiminen, tai yhteistuottaminen, yhteissuunnittelutilaisuuksissa, CUPLeissa (Community Urban Planning Lab). Toteutimme nämä tilaisuudet syksyn 2020 ja kevään 2021 aikana täysin virtuaalisesti, käyttäen apuna videokonferenssipalvelua ja digitaalista osallistamismenetelmää. Suunnittelimme tilaisuudet ennakkoon huolellisesti. Huomasimme kuitenkin nopeasti, että valmistautumisesta huolimatta virtuaalisissa ryhmätilaisuuksissa on monia paikkoja, joissa jokin voi mennä pieleen. Tämän hankkeen puitteissa pohdimmekin myös saavutettavuutta ja inklusiivisuutta (mukaan ottavuutta) muuttuvassa arjessa, jota digitalisaatio yhä vahvemmin hallitsee koronan jälkeenkin.
Kaikkein tärkeintä meille oli kuulla kaikkien osallistujien ajatuksia ja ideoita ja pitää huolta siitä, että osallistujilla olisi riittävän turvallinen olo keskustella vapautuneesti. Tähän apuna toimi riittävän yksinkertainen, mutta ajatuksia herättävä taustamateriaali, jonka avulla osallistujat saattoivat assosioida vapaasti. Lisäksi tilaisuutta fasilitoivan tutkijan rooli oli keskeinen. Hänen tehtävänään oli tarkkailla tilaisuuden ja osallistujien energiatasoja, ja pyrkiä kohottamaan niitä, jos ne vaikuttivat laskevan liian matalalle eikä keskustelua syntynyt. Toisaalta fasilitaattorin piti olla tarkkana puheenvuorojen lukumääristä ja osallistujien voimasuhteista. Tilaisuuksien osallistujat enimmäkseen tunsivat toisensa ennalta, ja heillä saattoi olla keskinäisiä ryhmän sisäisiä tapoja ilmaista mielipiteitään: toiset johtivat ja toiset peesasivat herkemmin. Meille heräsikin paljon kysymyksiä: miten ohjata ihmisiä hylkäämään perinteiset roolinsa taustaryhmässä, ja tuomaan omat ajatuksensa rohkeasti esiin?
Digitaalisten laitteiden ja virtuaaliympäristöjen kanssa väistämättä tuli myös vastaan kysymyksiä siitä, kenen on niitä helppo käyttää ja päästä niiden äärelle. Kaikilla ei ole kotonaan hyviä nettiyhteyksiä tai laitteita, joilla voisi kätevästi toistaa reaaliaikaista videokuvaa ja ääntä. Jos videota ei ollut mahdollista käyttää vaikkapa huonon yhteyden vuoksi, saattoi tämän osallistujan läsnäolo jäädä tilaisuudessa paljon ohuemmaksi kuin henkilön, jolla oli koko ajan video päällä, sekä laadukas kuva- ja äänenlaatu. Äärimmäisessä tilanteessa pystyimme kuitenkin myös järjestämään niin, että Vaasan kaupungin tiloihin pääsi kokoontumaan yhteiseen videopuheluun, eikä omien laitteiden hallintaa tai omistamista vaadittu.
Ihmisten erilaisten taustojen, kyvykkyyksien ja resurssien huomioiminen vaatii kuitenkin järjestäjiltä ja tutkijoilta paljon ennakkovalmistelua ja suunnitelmallisuutta. Hyvin muotoillut virtuaaliset yhteissuunnittelutilaisuudet, joissa fasilitaattori pitää huolta kaikkien osallistumismahdollisuuksista, voivat olla sekä saavutettavia että inklusiivisia.
– Sofi Perikangas
Kirjoittaja on strateginen palvelumuotoilija, sekä julkisjohtamisen tohtorikoulutettava Vaasan yliopistossa Johtamisen tiedekunnassa. Lähiö-Inno-hankkeessa yhdistyvät kirjoittajan kiinnostus yhteiskehittämiseen ja siihen, kuinka sitä voidaan johdonmukaisesti hyödyntää julkisten organisaatioiden johtamisessa ja päätöksenteossa.
