Blogi 6
Jos tuntuu siltä, että edellisestä blogistani on jo tovi, se johtuu siitä, että kirjoitin luonnon erityisestä yhteydestä suomalaisten kanssa juuri pääsiäisen jälkeen. Sen jälkeen olen koonnut tutkimustani ja käyttänyt monia tunteja luodakseni taideteosta, joka heijastaa aikaani Vaasan yliopistossa, VME:ssä ja Suomessa laajemmin.
Jos olen täysin avoin, vietin suuren osan viime kuukaudesta lievässä paniikissa, huolissani siitä, ettei taideteokseni valmistuisi tavalla, johon olisin tyytyväinen, puhumattakaan siitä, että se olisi valmis näyttelyyn kansainvälisesti tunnettujen taiteilijoiden rinnalle. En tiedä teistä, mutta tämä tuntuu olevan toistuva vaihe kaikissa projekteissani, olivatpa ne sitten taiteellisia, akateemisia tai muuta. Tätä kutsun ”vaikeuksiksi”, sellaiseksi ei-kenenkään-maaksi, jossa on liian myöhäistä kääntyä takaisin, mutta tuntuu lähes mahdottomalta nähdä tietä ulos. Olen kiitollinen siitä, että minulla on muutamia tärkeitä tukijoita, joihin voin tukeutua, vaikka työskentelenkin niin kaukana kotoa. He tuovat minulle ravintoa, antavat rehellistä kritiikkiä, vievät minut luontoon ja tönivät minua varovasti eteenpäin. Temppu on jatkaa eteenpäin, jatkaa kirjoittamista, jatkaa ajattelua ja luomista, ja sitten, ihmeellisesti, polku loppuun selkiytyy, keskittyminen palaa ja pääsen käsiksi tähän outoon energiaan, joka antaa minun viimeistellä työn.
Kohtasin haasteita, joita en normaalisti kohtaisi. Minun oli ennen kaikkea sopeuduttava studiotilan puutteeseen tai pääsyyn kaikkiin tavallisiin materiaaleihini. Päivitin vuokra-asuntomme pienen toisen makuuhuoneen ja vuorasin lattian vanhoilla lakanoilla. Käytin lasten liitutaulutelinettä pienen ruokapöydän päällä maalaustelineenäni. Työskentelin niiden tarvikkeiden rajoissa, jotka toin mukanani. Tuntuu hullulta, mutta viime hetken päähänpistosta olin pakannut mukaan vanhan pianorullan – varmuuden vuoksi! Olen niin iloinen, että tein niin, sillä siitä tuli odottamaton kanvas ja omituisen osuva linkki teoksen lopulliseen teemaan. Toin myös mukanani hieman kirjontalankaa ja puuvillaa sekä pellavanpaloja edellisistä töistäni. Lanka on minulle uskomattoman erityinen, sillä sen lahjoitti minulle rakas ystävä. Lanka oli kuulunut hänen äskettäin edesmenneelle äidilleen, taitavalle neulojalle, ja tiesin, että haluaisin sisällyttää sen jotenkin taiteeseeni. Vaikka en todellakaan ole taitava ompelemaan, olen omaksunut ompeleideni naiiviuden ja käyttänyt sitä myös aiemmissa töissäni. Nautin ompelemisen fyysisyydestä ja toistosta sekä tavasta, jolla se saa minut tuntemaan yhteyttä menneisyyden naisiin. Tunnen kuin osallistuisin yhteiseen työhön, joka ylittää ajan.
Kotona minulla olisi yleensä pääsy painokoneeseen, sen puuttuessa turvauduin levittämään maalia suoraan oksiin ja tekemään monoprinttejä suoraan rullalle, seisoen teoksen päällä, peitto jalan ja rullan välissä, ja talloen. Koska minun täytyi olla kekseliäs, voin nyt väittää käyttäneeni lyömistä, leimaamista, puristamista ja roiskuttamista taiteentekoni tekniikoina. Ja kyllä, onnistuin myös maalaamaan ja piirtämään kuin ”normaali” taiteilija. Olen sitonut muutaman sammalpalasen ja jopa sulan pyytääkseni katsojaa tulemaan todella lähelle teosta ja löytämään pieniä aarteita, aivan kuten metsässä. Viimeinen luovan prosessin osa, jonka jaan, on luultavasti salaisuus, joka minun pitäisi pitää itselläni, mutta hyvän tarinan hengen mukaisesti jaan sen – käytin hyvin matalan teknologian menetelmää kuvatakseni muuten korkean teknologian ideaa. Binäärikoodi painettiin käsin teokseeni veistetyllä perunalla! Eikö olekin uskomattoman suomalaista?
Minun on käytettävä tilaisuus hyväkseni ja osoitettava erityiset kiitokset erittäin kärsivälliselle aviomiehelleni Patrickille. Hän on viettänyt tuntikausia kanssani, kun kävelen hyvin hitaasti luonnossa, valokuvaten sammalta ja kiviä. Hän ummistaa silmänsä, kun panen kiviä ja männynkäpyjä taskuuni. Hän ajaa ”pakoautoa”, kun pyydän häntä pysähtymään kerätessäni ruokoja tienvarsiojista tai leikatessani eksyneen uuden oksan vasta puhjenneista koivuista. Hän tuskin räpäyttää silmääkään, kun tuon kotiin kimppuja kuivattuja rikkaruohoja, ja hän teki iloisesti kuuden tunnin edestakaisen matkan toimittaakseen valmiin taideteokseni Raumalta VME:hen asennettavaksi muutaman kuukauden kuluttua. Hän on legenda!
Teokseni on mukana näyttelyssä Butterfly: Glo-cal Effects of Data, Energy, and Industry, osana Wasa Futures -festivaalia elokuussa. Yhdessä suuren kansainvälisen digitaali-, ääni-, performanssi- ja tekstiilitaiteilijoiden ryhmän kanssa luomme monipuolisen kertomuksen, joka käsittelee ”perhosefektiä” ja digitaalisen ja ekologisen ulottuvuuden monimutkaista ja kietoutunutta suhdetta. Tarkastellen etiikkaa, kestävyyttä ja mahdollisia ratkaisuja tuntemattomaan tulevaisuuteen, taiteella on voima luoda filosofista dialogia uusille yleisöille. Toivottavasti tulet katsomaan erilaisia tulkintoja itse!
Teokseni nimi on ’Kaksi puolta, kolme Haikua’ ja tässä on minun taiteilijalausunto:
Varhaisesta mekaanisesta, kuvioihin perustuvasta koodausinnovaatiosta nykyaikaisiin syväoppimismenetelmiin, O’Sullivan kunnioittaa teknologian edistysaskeleita samalla kun hän leikkisästi antaa hienovaraisen varoituksen. Hänen materiaalivalintansa edustaa suoraan tekoälyn historiallista sukulinjaa.
Pianorullat olivat yksi ensimmäisistä laajalti hyväksytyistä esimerkeistä teknologian ja taiteen välisestä jatkuvasta suhteesta. Ne mallinnettiin Jacquard-kutomakoneiden käyttämien reikäkorttien mukaan, jotka onnistuneesti käänsivät ihmisen aikomuksen koneen toiminnaksi, luoden pohjan koodaukselle ja lopulta tekoälylle. Käsin leimattu binäärikoodi teoksen toisella puolella on käännös tekoälyn luomasta vastauksesta. Tekoälyä pyydettiin tuottamaan kolme haikua itseä halveksuvaan sävyyn. Taiteilija on ottanut suodattamattomat ja suorat vastaukset ja poistanut sitten inhimillisen ymmärryksen. Konetekijöiden mysteeri kiinnittää huomiota ihmisten ja modernin teknologian väliseen yhteyden katkeamiseen. Samoin tekoälyn jokaisen vuorovaikutuksen aiheuttamia ympäristökustannuksia hädin tuskin ymmärretään. Väitetään, että sekä datakeskusten virransyöttöön tarvittavan veden että sähkön määrä edistää suoraan luontomme tuhoutumista.
Rullan toinen puoli kuvaa luontoa, välittömästi tunnistettavana, orgaanisena. Siinä on vivahteikkaita kerroksia, osia ja tulkintoja sanoista, jotka O’Sullivan keräsi taiteilijaresidenssinsä aikana Vaasassa. Hän sanoo: ”Vaikka useimmat meistä arvostavat ja ymmärtävät luonnon tarjoamaa elvyttävää vaikutusta, ja että rikas kieli ja ihmisten välinen kommunikaatio ovat avainasemassa hyvinvoinnillemme, monet meistä ovat imeytyneet niin syvälle aikamme teknologioihin, että unohdamme priorisoida nämä vuorovaikutukset. Tulevat innovaatiot ja teknologiset ratkaisut ovat uskomattoman välttämättömiä. Niiden rinnalle etusijalle on kuitenkin asetettava myös kestävyys ja tasapaino; vähentämällä luonnon (ja sen luontaisen älykkyyden) riskiä ja kääntämällä ihmisten välisen yhteyden heikkenemisen suuntaa.”
Rulla on 9,5 metriä pitkä, enkä ole vielä nähnyt sitä ripustettuna, joten en oikein tiedä miltä se näyttää, ennen kuin astun näyttelyyn Wasa Innovation Centreen elokuussa. Miten jännittävää! Suuri kiitos Lynsday Morleylle, Rebekah Rousille ja muulle upealle kuratointitiimille etukäteen. Tiedän, että esitätte kaikki taiteilijoiden teokset kauniisti. Olen uskomattoman kiitollinen, että sain kutsun osallistua harjoitteluni ja taiteilijaresidenssini jälkeen täällä Vaasan yliopistossa. Odotan innolla tapaamista Butterfly-näyttelyssä.
Kiitos,
Katey
Ai niin, vielä yksi asia, jos haluat tietää kuinka huonoja nuo 3 tekoälyrunoa olivat ennen kuin ne käännettiin binääriksi – lähetä minulle viestiä!
