Blogi 3

Viime viikolla olin taas Vaasassa. Pystyin tuskin uskoa sään muutosta tai siitä seurannutta vaikutusta ympäristöön vain kahdessa viikossa. Lumesta ei ollut jälkeäkään, ja jäinen meri oli suurelta osin sulanut. Polut oli harjattu puhtaaksi sorasta, ja silmut olivat kukkimassa paljaissa puunoksissa. Taivas oli sininen, ja lämpötila nousi korkeaan 11 asteeseen; ylimielisesti kuljeskelin ilman takkia ja jopa aurinkolasit päässä. Koin yliopiston kampuksen kauneuden täydessä auringonpaisteessa ja olin vaikuttunut punaisten tiilien ja puutalojen eloisuudesta lähes pilvetöntä taivasta vasten.

Olen sittemmin oppinut, että tätä kutsutaan joskus valekevääksi, mutta vielä viime viikolla en tiennyt tätä termiä ja olin onnellisen tietämätön takatalvesta, joka oli aivan nurkan takana. Olen varma, että te jotka työskentelette ja opiskelette Vaasan yliopistossa (UWASA), olette hyvin tietoisia siitä, miten upeassa ympäristössä  olette; meren rannalla, ympärillä myötätuntoinen sekoitus historiallisia ja moderneja rakennuksia rauhallisine, hyvin suunniteltuine tiloineen. Mutta mikä ei tunnu heti ilmeiseltä, on se kuinka kulttuuriympäristö tuntuu vastaavan ulkoista olemusta.

Viime viikkoni kampuksella kului suurelta osin ensimmäisessä osassa lyhyitä tapaamisia, joita kutsun nimellä ”Taiteilijaresidenssikeskustelut”. Puhuin eräiden upeiden ihmisten kanssa, jotka edustivat laajaa otosta yliopistoyhteisöstä. Tapaamalla yhdistelmän opiskelijoita, akateemikkoja ja hallintohenkilöstöä, käsittelemämme aiheet olivat monipuolisia ja edustivat erilaisia näkökulmia. Puhuimme suomalaisista makeisista, paikallispolitiikasta, geokätköilystä, tekoälystä ja performanssitaiteesta, mainitakseni muutamia. Minun on liian aikaista tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä näistä keskusteluista. Pyrkiäkseni pitämään ne epämuodollisina ja aitoina, en ole varma, pitäisikö niillä olla mitään agendaa ollenkaan, muuta kuin oppia siitä, mikä on tärkeää UWASAn ihmisille, mitä he päättävät jakaa kanssani tästä uskomattomasta paikasta ja ehkä kerätä joitain yleisiä ajatuksia taiteesta. Ehkä tämä on minun löyhä muotoni kokeellisesta sosiaalitutkimuksesta. Uskon, että pystyn suuntaamaan sitä kohti mikä on tärkeintä kasvokkain käytyjen keskustelujen kautta. Näillä ihmisten välisillä keskusteluilla on lisäetunaan se, että niitä rikastuttaa sanattoman viestinnän hienovaraisuus ja niistä syntyvät havainnot. Siksi me kaipaamme ”kameroita päälle” Zoom-kokouksissa ja ikävöimme ihmisten läsnäoloa etätöissä.

Keskustelujeni aikana oli muutamia mieleenpainuvia hetkiä, jotka ovat jääneet mieleeni siitä lähtien. Nämä hetket ovat johtaneet siihen, että olen saanut vaikutelman siitä, että tämä on erityinen paikka, ja ne hetket tukevat aikaisempaa väitettäni siitä, että täällä vallitseva kulttuuri on yhtä vakuuttava kuin kampuskin. Yhdessä keskustelussa minulle kerrottiin, että UWASA tarjoaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toinen väitti, että näennäisesti litteä organisaatiorakenne ja halukkuus poikkitieteelliseen yhteistyöhön tarjosivat jännittävän, mahdollisuuksia täynnä olevan ympäristön. Monet puhuivat tunteesta, että heidän työnsä oli merkityksellistä ja arvostettua; että he pystyivät vaikuttamaan sekä Vaasaan että maailmanlaajuisesti. Kaikki tapaamani ihmiset olivat ystävällisiä, mukavia ja aitoja. Yhtäkään negatiivista sanaa ei sanottu. Sanon sen vielä uudelleen. Yhtäkään negatiivista sanaa ei sanottu.

Minusta tämä tuntuu harvinaiselta ja arvokkaalta asialta, kun kuulemme niin paljon myrkyllisistä työpaikoista ja syrjäytyneistä työntekijöistä. On todella miellyttävää uppoutua ympäristöön ja yhteisöön, joka tukee toistensa menestystä, arvostaa ja etsii merkityksellisiä yhteyksiä ja todella pitää työpaikastaan.

Arvostan myös syvästi sitä, että jotkut teistä ovat valmiita istumaan alas tuntemattoman ihmisen kanssa toiselta puolelta maailmaa ja juttelemaan taiteesta ja muista asioista. Olen erittäin iloinen voidessani murtaa halventavia rodullisia stereotypioita kumoamalla sen, että suomalaiset eivät pidä small talkista. Olen edelleenkin hämmästynyt siitä, että olen täällä Suomessa, ja odotan todella innolla tapaavani lisää upeita, mielenkiintoisia ja huomattavan nokkelia ihmisiä tulevina kuukausina.

Lopuksi, olette luultavasti kaikki nähneet alla olevan Karoliina Korhosen Finnish Nightmares -kuvituksen, mutta ihana Tinja näytti sen minulle ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Olen iloinen voidessani kertoa, että en ole koskaan varannut paikkaa toisen ihmisen vierestä Onnibus-matkoillani, ja lupaan jatkaa tätä tapaa nyt, kun olen täysin tietoinen sen merkityksestä.

Karoliina Korhonen, Finnish Nightmares

Kiitos

Katey